Yli kahden vuosikymmenen ajan olen työskennellyt lasten suojelemiseksi verkossa tapahtuvaa hyväksikäyttöä vastaan, ensin New Jerseyn Internet Crimes Against Children Task Forcen komentajana, myöhemmin (lapsiin kohdistuvan hyväksikäytön torjuntaan keskittyvän voittoa tavoittelemattoman) Raven-järjestön toimitusjohtajana ja yhtenä perustajajäsenenä, ja nykyisin johdan lainvalvonta- ja turvallisuuspolitiikkaa Snap Inc. -yhtiössä. Näissä tehtävissä olen tutkinut lapsia saalistavia seksuaalirikollisia, työskennellyt uhrien ja heidän perheidensä kanssa, ollut mukana kehittämässä lapsiturvallisuutta koskevaa politiikkaa sekä todistanut kongressille verkossa tapahtuvasta hyväksikäytöstä ja teknologiasta.

Yksi opetus on pysynyt huomattavan johdonmukaisena: kun ihmisiä estetään käyttämästä jotakin verkkoympäristöä, he harvoin lakkaavat olemasta verkossa. He yksinkertaisesti siirtyvät jonnekin muualle. 

Tämän tosiasian pitäisi olla keskiössä tämänpäiväisessä keskustelussa, joka koskee ehdotuksia kieltää teini-ikäisiltä sosiaalisen median käyttö. Monien tällaisten ehdotusten puolestapuhujien yhteisenä tavoitteena on parantaa nuorten verkkoturvallisuutta. Kysymys kuuluu, saavutetaanko näillä käytännöillä todellisuudessa tämä tavoite.

Siirtymisen ongelma

Näin toistuvasti saman kaavan lapsisaalistajiin ja hyväksikäyttöverkostoihin kohdistuvien peitetutkintojen aikana. Kun alusta kehittyi tehokkaammaksi mahdollisesti haitallisen toiminnan havaitsemisessa, sääntöjen rikkojat mukautuivat. Kun sisällön valvonta tehostui, he muuttivat muualle. Kun lainvalvontaviranomaisten paine kasvoi, he siirtyivät. Kun turvatoimet vaikeuttivat avointa toimintaa, he etsivät paikkoja, joissa oli vähemmän sääntöjä, heikompaa valvontaa ja puutteellisemmat turvallisuussuojaukset.

Sama dynamiikka toimii nuorien kohdalla.

Teini-ikäisen halu viestiä verkossa ei katoa yhtäkkiä vain siksi, että laki estää pääsyn suosittuun valtavirran palveluun. Kekseliäät nuoret etsivät vaihtoehtoja. Historia on osoittanut tämän yhä uudelleen ja uudelleen. Anonyymeistä keskustelupalstoista ulkomailta ylläpidettyihin alustoihin käyttäjät löytävät vaihtoehtoisia väyliä, kun rajoituksia asetetaan. Teini-ikäiset eivät ole erilaisia.

Internet ei ole katoamassa. Digitaalinen viestintä ei ole katoamassa. Kysymys ei ole siitä, menevätkö nuoret verkkoon. Kysymys on siitä, minne he menevät.

Kaikki alustat eivät ole samanlaisia

Yksi tämän keskustelun suurimmista vääristä oletuksista on se, että kaikkia verkkopalveluja käsitellään ikään kuin niihin liittyisi samantasoinen riski. Niin ei ole.

Jotkut alustat, kuten Snapchat, ovat investoineet merkittävästi luottamus- ja turvallisuusinfrastruktuuriin, ikätasolle sopivaan suunnitteluun, vanhempien työkaluihin, ennakoivaan havaitsemiseen, raportointijärjestelmiin, sisällön moderointiin sekä yhteistyöhön lainvalvontaviranomaisten kanssa. Nämä järjestelmät eivät ole täydellisiä, kuten eivät myöskään lasten suojelemiseen tarkoitetut keinot verkon ulkopuolella. Huolellisesti suunnitellut alustojen turvallisuustyökalut voivat kuitenkin olla skaalautuvampia, johdonmukaisempia ja paremmin varusteltuja tukemaan varhaista havaitsemista, raportointia ja asioihin puuttumista kuin monet perinteiset lähestymistavat. Mutta ne luovat jotain olennaista: kyvyn havaita riskejä ja puuttua niihin.

Tuon kyvyn ansiosta puuttuminen ja raportointi ovat mahdollisia. Se mahdollistaa vastuuvelvollisuuden. Mahdollisuus havaita todellinen riski ja reagoida siihen antaa vanhemmille, alustoille ja lainvalvontaviranomaisille enemmän mahdollisuuksia tunnistaa uhkaava käyttäytyminen ja toimia ennen kuin haitat pahenevat tai niitä ehtii edes syntyä.

Sillä on merkitystä, koska kun nuoret työnnetään pois vastuullisilta, arvoja kunnioittavilta alustoilta, he eivät siirry neutraaliin ympäristöön. Monissa tapauksissa he siirtyvät tiloihin, jotka ovat riskialttiimpia, moderoimattomia tai sijaitsevat lainkäyttöalueilla, joilla voidaan välttää lainvalvontaviranomaisten tutkintaa. Näissä ympäristöissä vanhemmilla, alustoilla ja lainvalvontaviranomaisilla on rajalliset mahdollisuudet nopeaan reagointiin.

Miltä turvallisuusinvestoinnit näyttävät käytännössä

Nykyinen työni on vahvistanut tätä samaa opetusta.

Snapilla olen nähnyt, mitä tarkoittaa käytännössä se, että yritys sisällyttää turvallisuusominaisuudet suoraan tuotteen käyttökokemukseen sen sijaan, että turvallisuutta mietittäisiin jälkikäteen. Nuorempien käyttäjien kohdalla tämä sisältää suunnitteluvalintoja ja varotoimia, joiden tavoitteena on vähentää riskejä ennakoivasti eikä pelkästään reagoida niihin. Siihen kuuluvat teini-ikäisille tarkoitetut tiukemmat oletusasetukset, laajamittaisen altistumisen rajoittaminen sekä työkalut, jotka antavat perheille enemmän tietoa siitä, miten nuoret käyttävät palvelua.

Yhtä tärkeää on, että tämä heijastaa perusperiaatetta, joka päättäjien tulisi pitää mielessä: on suuri ero siinä, pidetäänkö teini-ikäiset ympäristöissä, joissa on turvajärjestelmiä, ilmoituskanavia, vanhemmille tarkoitettuja työkaluja ja vastuurakenteita, vai ohjataanko heidät ympäristöihin, joissa tällaisia suojatoimia ei välttämättä ole lainkaan.

Snapchatin Perhekeskus on esimerkki tästä filosofiasta. Se antaa vanhemmille ja huoltajille enemmän tietoa siitä, kenen kanssa heidän teininsä viestii, keitä uusia kavereita he ovat lisänneet, miten he viettävät aikaansa Snapchatissa, tietyistä yksityisyys- ja turvallisuusasetuksista, sijainnin jakamiseen liittyvistä valinnoista sekä muista signaaleista, jotka voivat auttaa perhettä havaitsemaan huolenaiheet varhain ja aloittamaan keskustelut aikaisemmin. Nuo työkalut eivät poista kaikkia riskejä. Mutta ne luovat näkyvyyttä ja mahdollisuuksia puuttua asiaan.

Tahaton seuraus, joka päättäjien tulisi ottaa huomioon

Monien ikärajaehdotusten keskeinen oletus on, että alaikäisten poistaminen valtavirran alustoilta poistaa riskin.

Kokemukseni viittaa johonkin muuhun. Riski ei katoa. Riski siirtyy.

Päätöksentekijöiden tulisi keskittyä vähemmän nuorten pitämiseen poissa alustoilta ja enemmän alustojen turvallisuuden parantamiseen. Tämä tarkoittaa sellaisten tuotteiden suunnittelua, joissa on ikätasolle sopivia suojatoimia, merkityksellisten työkalujen tarjoamista vanhemmille, investointeja luottamus- ja turvallisuustiimeihin, raportointi- ja havaitsemisjärjestelmien kehittämistä, yhteistyötä lainvalvontaviranomaisten kanssa, läpinäkyvyyden lisäämistä sekä sen varmistamista, että nuoret saavat digitaalista lukutaitoa koskevaa koulutusta. Näillä toimenpiteillä puututaan suoraan mahdollisiin riskeihin ja tarjotaan hyödyllisiä työkaluja sekä kyky tunnistaa ongelmia ja puuttua niihin ennen kuin haitat pahenevat.

Turvallisuus ennen symboliikkaa

Nuorten suojeleminen verkossa on yksi aikamme tärkeimmistä poliittisista haasteista. Tehokas politiikka edellyttää kuitenkin muutakin kuin hyviä aikomuksia. Se edellyttää ymmärrystä siitä, miten ihmiset todella käyttäytyvät.

Kokemukseni lasten hyväksikäyttörikosten tutkinnasta, peitetoimintaan osallistumisesta, lapsiturvallisuusjärjestön johtamisesta, todistamisesta kongressin edessä ja työskentelystä teknologiayrityksessä ovat johtaneet minut yhteen johtopäätökseen: lapset ansaitsevat turvallisempia verkkokokemuksia, eivät käytäntöjä, jotka yksinkertaisesti siirtävät heidät pois näkyvistä.

Vastaus ei ole nuorten pelkkä poistaminen alustoilta, joilla turvallisuuteen on jo investoitu. Ratkaisu on sellaisten digitaalisten ympäristöjen vaatiminen ja rakentaminen, joissa turvallisuus, vastuullisuus ja varhainen puuttuminen ovat osa käyttökokemusta.  Tavoitteen ei pitäisi olla symbolinen. Tavoitteen tulisi olla turvallisuus. Eivätkä ne ole aina sama asia.

— John Pizzuro, lainvalvonta- ja turvallisuuskäytäntöjen johtaja, Snap Inc.